Hupsista keikkaa ja ensimmäinen vuoden mittainen kuperkeikka on takana päin. Liekö tämä paras vertauskuva? Kääntelin mielessäni kuperkeikan symbolistista merkitystä, joka jollain tapaa kuvaa muuttumisen olemusta käänteen tekevän liikkeen kautta. Jos nyt kuitenkin viittaan siihen, mihin alun perinkin viittasin, eli maapallon kuperkeikkaan, jonka se heitti radallaan ja minä sekä blogini sen mukana. Blogini oleilee paikallaan edelleen, kuin oleili alun alkajaan, mutta 365 päivää on kulunut.
Tasan vuosi sitten tänä päivänä julkaisin ensimmäisen blogitekstini tällä alustalla, jonka samassa mielsin kodin tuntuiseksi paikaksi. Lempeä tuoksu ja lämmin oma huone, jossa kutsuva pörröinen pyöreä lattiamatto. Kuvasin harkiten. Perustelin itselleni sanavalinnat, jotta voin puhua ne teille. Jokseenkin olen ollut saamaton, kun en vieläkään ole saanut taide galleriaani halutun laiseksi. Ja mahdollisuus ostaa taidettani, on edelleen monelle mysteeri. Kuitenkin pidän siitä ajatuksesta, että blogini on jatkuva rakennustyömaa, sillä sen laittaminen on kuin laittaisi omaa taloa. Hymyilyttää, kun ajattelen sanaa "kotisivut", jonka merkitys on minulle sanansa mittainen.
Olen joskus juhlinut blogini synttäreitä vanhassa blogissani, mutta kuten tämän matkan alussa vannotin pidättäytyväni menneestä, niin juhlitaan nyt vuoden vanhaa historiaa. 16.09.2020 halusin aloittaa alusta ja yllättävän hyvän lähdön tein. Viittasin harvoin menneisiin aiheisiin ja teemoihin. Nykypäivänä tosissaan elämäni on melko erilaista, minkä takia oli hyvin realistista ja luonnollista aloittaa blogissanikin puhtaalta valkoiselta. Ja oikeastaan se teki siitä todella helppoa. Sellainen, joka joskus on tuntenut suurta vetovoimaa hypätä toiseen suuntaan, voi varmaan samaistua. Sosiaalisessa mediassa menneisyyden sanoma pysyy vahvana pitkään, varsinkin jos sen mielenmaisemaan pääsee vain muutaman klikkauksen päästä. Se säilyy pitempään kuin tosielämässä, jonka luonto katsoo enemmän huomiseen. Minun ratkaisua voi siis pitää jollain tapaa todellisuuden imitaationa, jos nyt fantasioidaan, että internet unohtaa, kun painan "delete".
Näin minä sen mielessäni kuvittelin ja pääsin siten löytämään ja katsomaan uutta. Pääsin myös luomaan uutta.
Jo pari kuukautta sitten aloitin työstään ideaa tähän postaukseen, hautoen mielessäni jotain spesiaalia. Ideoinnista voisin tuumata sen verran, että halusin käsitellä syntymäpäivään liittyvää aika teemaa ja käsitettä, joten lähdin mietiskelemään erilaisia vaihtoehtoja kuvata sitä ilmiönä. Työvälineeni halusin valita jostain minulle hyvin tunnusomaisesta ja jo kauan sitten omaksutusta, eli perinteisen taiteen tekniikoista. Niihin liittyvät taidot ja mielenkiintoni ovat vuodesta toiseen minua kantaneet ja ovat suurin piirtein identiteettini selkäranka. Se on minulle kuin toinen suu, jolla tuottaa ääntä. Ja usein aiheutan sen äänen sulavammin.
Aikaa ilmiönä pystyy hyvin kuvantamaan, kun asettaa vierekkäin menneen ja nykyisen. Kun kahta katsoo vierekkäin, se asettaa aivot automaattisesti vertailemaan tai tulkitsemaan niitä kahta suhteessa toisiinsa ja niinpä niiden välille syntyy liitoksia. Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa ja kaksi kuvaa kertoo jo tarinan.
Mennyt ja nykyinen ovat vastakohtia toisilleen ja siten todella väkeviä lähtökohtia vertailuun. Mielestäni ne muodostaa hyvän parin ja loistavan tiimin luomaan ympärillemme mielen maailman, jossa vuodet vilistävät ohitsemme. Niinpä lähestyn aikaa näiden kahden käsitteen kautta. Päätin toteuttaa uudelleen vanhat peruskouluaikaiset kuvistyöni. Toinen niistä on mustepiirros ja toinen on triptyykki akvarellitekniikalla.
Tällä moniosaisella taideprojektilla pohdin kuinka vuodet näkyvät minun taiteellisessa tekemisessä.
Olin joskus varsin nuori kuvataiteen oppilas, jolle annettiin tehtäväksi visualisoida kolme eri tunnetilaa hyödyntäen henkilökohtaisia värien synnyttämiä tunnekäsityksiä. Tavoitteena oli siis tehdä valittu tunne näkyväksi ja pyrkiä voimistamaan sen olemusta värillä. Sivellintekniikka oli toki myös yksi vaihtoehto korostaa ja lisätä luonnetta, mutta muistan luottaneeni tehtävässä värin vahvaan sanomaan, jota silloinen opettajani painotti. Kiedoin valitsemillani tunteilla hahmot, jotka olivat ihmisiä. Tarkalleen ottaen lapsia. Annoin intuition puolestaan kietoa minut otteeseensa ja johdattaa sivellintäni akvarellipaperilla, jonka olin antaumuksella kiinnittänyt maalausalustaani ruskein vedessä kastetuin teipein.
Vuosia kului. Suoritin kuvataidekoulun ja peruskoulun loppuun. Läpäisin lukion. Muutin omilleni ja hankin kuvataiteilijan ammattitutkinnon. Kunnes nyt jälleen olen syventämässä päätäni entisestään taiteiden tiedekunnassa Lapin yliopistolla.
Triptyykki, 2009 & 2021 | akvarelli & muste paperille
Ilo , 2009, akvarelli paperille, A3
Iloinen jälleen (ilo remake), 2021, akvarelli, muste, paperille, A4, MYYNNISSÄ
Suru, 2009, akvarelli paperille, A3
Surullinen jälleen (suru remake), 2021, akvarelli, muste, paperille, A4, MYYNNISSÄ
Onnellisuus, 2009, akvarelli paperille,
Onnellinen jälleen (onnellisuus remake), 2021, akvarelli, muste, paperille, A4, MYYNNISSÄ
Jotain putosi pois ja mielestäni se näkyy erittäin hyvin surun tunnetta kuvaavassa teoksessa, jossa aiemmin likaiset värit kertoivat ahdistavasta ja epämiellyttävästä, joita liitän surun tunteeseen. Lisäksi kyseisessä teoksessa jonkinlainen huolettomuuden tunne katosi siveltimen vedoista, mikä näyttäytyy uudessa versiossa omaan silmääni epävarmuutena. Kaavoihin kangistuminen on itseasiassa jotain, mitä olen pienestä asti tietoisesti välttänyt, koska olen aina kokenut että "huoleton taiteen tekeminen" näyttää kaikkein parhaiten tekijältä itseltään. Ja siltä puolestaan näyttää mielestäni onnistunut taide. Tiedän kyllä sen huolettoman tunteen. Vanha kuvistyöni on jollain tapaa riisutumpi.
Nyt ehkä ote irtosi hieman omasta punaisesta langastani, kun nojauduin sen varaan miten kuvaan mahdollisimman realistisesti hahmon ilmettä ihon ryppyjen ja kasvojen ääriviivojen kautta. Kadotinko hieman jopa tehtävänannon?
Toisaalta asian voisi nähdä myös siten, että vein tehtävänannon vähän pidemmälle, kun huiskutin akvarellien lisäksi myös musteella ja sillä jopa hiukan enemmän. Sen huomioon ottaen voisi ajatella, että tekemiseni on nykyään keskittyneempää ja päämäärätietoisempaa, minkä olisi varmasti monessakin kohtaa kuvisopettajani halunneet nähdä. Tai esimerkiksi äitini, jonka sanavalinnat toisinaan paljasti kaikenmoista. Potentiaalia taiteessa voi olla toki monen moista ja sitä sen enempää ajattelematta minä lopulta päädyn aina toteuttamaan itseäni.
Uudet versiot ovat valitun tekniikan kaappauksen saavutuksia.
Nuorena pidin tästä tehtävänannosta ja ehkä jopa vieläkin syvemmin se säväytti minua nyt, kun todella mietin mitä tulin tehneeksi. Taiteen tekemisessäni on aina ollut läsnä tutkimuksenomainen minäkuvaa tarkasteleva, käsittävä ja muotoileva näkökulma ja tässä vaiheessa koen sen erittäin palkitsevaksi, kun valmistan itseäni kuvataideopettajaksi. Kuvataidekasvatukseen ja ylipäätään kasvatuksen lähtökohtiin kuuluu itsensä tarkastelu ja sen kautta toisten hahmottaminen ja tunnistaminen.
Taide on ihanan värikäs työkalu oppia ja se antaa valmiuksia elämään. Rakastan ylitse kaiken sitä, että taiteessa luovuudella ei ole rajoja ja siinä on mahdollisuus tehdä kaikilla aisteilla ja kaikille aisteille. Ilman käsiä, ilman korvia, ilman kieltä, ilman nenää, ilman silmiä. Ja jopa ilman hymyä.
Muste piirrokset, 2009 & 2021 | muste, paperille
Musta aurinko nousee, 2009, muste, paperille
Mustan auringon nousu (Musta aurinko nousee remake), 2021, muste, paperille, MYYNNISSÄ
Hieno teksti ja oletpa ahkeroinut upeaa taidetta🎨🖌️👍🏻