top of page

Keskellä kesää ja Oikaraisen kukkineita niittyjä



Luku 1


Perjantaina puoleltapäivin me otimme Oikaraisen suunnaksi ja pilvisen taivaan alla kuuntelimme kesäisiä lauluja, kun vehreys vilisi sivuikkunoissa. Edessä olisi suunnitellusti suunnittelematon juhannus, josta sain jo yllättävän hyviä tuntemuksia. Odotin pääsyäni maalle, jossa voi kadota pelloille ja joen varteen vapauden maku suussa. Sellainen tempaisee minun sisävaloni päälle.


Meillä oli peräkontissa ruokaa ja juomia muille jaettavaksi: Muun muassa valmiit punajuuri- ja perunasalaatit, jotka olin nostanut ostoskoriimme, koska ne näyttivät ihan meidän perinteisiltä koti-juhannus-lisukkeiltamme. Lisäksi oli kaksi suurta vesimelonia, vihreitä viinirypäleitä, maissia, hornetteja, nakkeja ja pihvejä sekä raikkaan kesäjuoman ainekset. Minä olin saanut työpaikaltani kesälahjaksi vaahtokarkkeja ja kuoharia, jotka olin myös varannut matkaan.


Näillä eväillä pärjäisi, vaikka kotiväeltä olisikin jäänyt kauppareissu välistä, ajattelin, kun molemmat kannoimme painavia kestokasseja kaksin käsin kotiovesta eteisen läpi, ja laskimme ne sitten keittiön nurkalle. "Voi ette kai te vaan tuoneet lisää ruokaa, kun jääkaappi on ihan täynnä", äiti päivitteli heti tervehdyksen perään. Onneksi nykyään kotona on kaksi jääkaappia... taas tarvittiin toista.








Luku 2


Tänään pilvet voivat enteillä monia asioita, esimerkiksi onnistuneita valokuvia, mietin, kun katselin keittiön ikkunasta tasaisesti valottunutta, kukkivaa pihaa. Tai sitten meidän juhannusiltamme on kesäisen sateinen. Me olimme saaneet ostokset purettua, joten lähdimme ulos – minä valokuvaamaan ja Shehram kiillottamaan autonsa ikkunoita.


Kuvasin kesäisiä yksityiskohtia pihallamme sitä mukaa, kun Shehram siirtyi ikkunasta toiseen. Lopultakin kaikki auton ikkunat kiilsivät kauttaaltaan. "Tulepas katsomaan!" Shehram huudahti. Minä kipaisin paikalle jostain talon takaa, kamera valmiudessa. Mikään kriittinen kuvaushetkeni ei ollut jäänyt kesken; olin harhautunut katselemaan äidin maalaamia betonilaattoja. Oliko niiden väri vähän haalistunut sateessa? Vai olivatko ne alun perinkin niin vaaleanvihreitä?


Ihastellessani ikkunoiden virheetöntä pintaa, silmäni syrjässä suhahti kaaressa jotain, mikä vei hetkessä huomioni yläilmoihin. "Katsotaan, onko sinulla tuuria meidän satojen navettahaarapääskyjemme kanssa", tuumasin ja vilkaisin Shehramia, jonka olen oppinut tuntemaan satojen läheltä piti -tilanteiden kautta, koska Shehram elää riskeistä – mutta ainakin auton kohdalla on uskottavasti jokin siisteyden raja; sen näkee ja kuulee. Hiljaisuuden täytteeksi meinasin sanoa: "Nimimerkillä monia henkilökohtaisia kokemuksia on", mutta en sanonutkaan... asia varmaan mätänisi kaupunkilaistuneen korvissa. "Toivotaan, ettei yksikään noista lennä autosi päältä hädän hetkellä", lisäsin sitten.




Luku 3


Kiertelimme puutarhassa ja päädyimme ottamaan yhteiskuvan suuren terijoensalvan – joka muistutti Kaarnamuoria Pocahontas elokuvasta – alla keinussa. Puun rapeat ja pitkät oksat kurkottelivat maata ailahtelevassa tuulessa, jolta me pysyimme suojassa lehvien takana. Muistan, kun puu oli puolta pienempi ja vain osa sen pyöreää lakea pilkotti piha-aidan takaa. Se on hujahtanut kokoonsa nopeasti. Tai sitten aika on rientänyt, enkä minä ole ehtinyt kasvaa. Suuren puun alla olevassa keinussa on jotain todella viehättävää, ajattelin, ja keinu narahti kerran.


Kävelimme sitten hiekkatietä pitkin peltoaukiolle, jonka lempinimi on "vanha talo". Nimi liittyy peltojen keskuudessa tönöttävään puoliautioon vanhaan taloon. Kun joku suuntaa aukiolle, sanoo hän menevänsä "vanhalle talolle", vaikka ei (varsinaisesti) menisikään talolle, joka on vanha. Aina alkukesästä aukiolla aaltoilee kirkkaan keltainen voikukkameri, mutta näin juhannuksen aikaan, merestä on jäljellä valkoiset siemenpallot. Ne ovat minusta herkällä tavalla kauniita – kevyt ja kepeä kertomus keskikesästä – kunnes iskäni ja pikkuveljeni niittävät ne heinän seassa lehmän rehuksi. Pienet pellot kumpuilevat aina jokirantaan asti.

Hitaasti huipulle nousee, sitten leikiten pohjalle laskee, kun polviin asti korkea heinä kahisee juoksuaskelissa. Ja kuin taikaiskusta, ilmaan nousevat voikukan aiheet.

Tutussa mutta alati muuttuvassa luonnossa maisema ei ole koskaan tavallinen – se on minusta satumainen joka vuoden aikaan.










Halusin käydä kivikkoisella jokirannallamme, joten johdatin meidät sinne. Vesi oli niin matalalla, että kaikki karit olivat paljaana. "Etsitäänkö simpukoita?", kysyin.


Olen aina tykännyt jokisimpukan kuorista; niiden sopusointuisista tuntomerkeistä: Niissä on kauniin vihertäviä sävyjä ja pyörremäisiä kuvioita, joita katsoessani olen kuvittanut joen pohjan mielessäni. Toisinaan kuoret ovat valtavan kokoisiakin. Ja koska ne sulautuvat kivikkoon värinsä ja pintakuvioidensa ansiosta, niiden löytäminen on palkitsevaa – halusin löytää edes yhden. Shehram haaveili simpukan helmestä.






Luku 4


Äiti oli jemmannut jääkaappiin kolmisen litraa ternimaitoa, josta Shehramin oli tarkoitus valmistaa bolia, perinteistä pakistanilaista juustoa. Sitä prosessia olikin kiinnostavaa seurata vierestä; miten maidosta irtosi hera ja koostumus muuttui kuin nyhdetyksi valkoiseksi juustoksi. Lopuksi sekaan heitettiin vielä sokeria ja kardemummaa. Se oli kiva illan pikku projekti, josta saatiin hyvän makuista juhannusjuustoa melkein pari litraa.


Loppuiltaa me sitten vietettiin rennosti saunomisen ja grillaamisen merkeissä koko porukalla. Ja me kuuntelimme musiikkia – välillä naapurimökin juhannusbileistäkin, joista Cheekin ääni kantautui kirkkaana jokea pitkin. Ja kuinkas ollakaan, pilvirintama hälveni ja esiin tuli mitä kaunein auringonvalo. Se kosketti meidän kotirantaamme ja hipaisi myös takapihan terassia, jossa istuskelimme saunavuoroa odottaen.









Toivotan ihanaa ensimmäistä heinäkuun viikkoa!

Nähdään taas, hei hei

Aiheeseen liittyvät päivitykset

2 תגובות


Shahram Khan
Shahram Khan
06 ביולי 2023

Ihanaa meidän juhannus <3

לייק
Pinja-Sofia Korva
Pinja-Sofia Korva
06 ביולי 2023
בתשובה לפוסט של

Niin, ihana 😍

לייק
bottom of page