top of page

Talven keskipisteestä pakopisteeseen kaksi



Tammikuu on kärsivällinen. Se antaa odottaa, kunnes saatan kääntää katseen eteenpäin – sulkea viime vuoden kalenterin – sen kolmannen kerran.


Katson ikkunasta ulos. Huokaisen levollisesti, niin kuin tuulenvire tuossa vastapuolen syreenipensaan oksassa; havahduttaa ainoastaan kerran edestakaisin. Niin kuin karhu kääntää kylkeään, sulattaa yhä talvivarastoaan jossain Lapinvaaran takana.


Tervehdin vuoden ensimmäistä uljaasti nyökäten.


Jos edes yhtä väliaikaa rakastaa sangen tavoitteellinen nainen, niin rakastaa hän tammikuun väliaikaa. Kun tunteisiin ei mene kellon tikitys sen enempää kuin loiskuva loska hänen ja tuon syreenipensaan välissä.


[jatkuu...]


 


Luulaja ja talviseikkailu


Luku 1


Hieroin (pikemminkin murjoin) unihiekan rippeitä pois samalla kun raahasin kahta laukkua tuoreen aamuilman halki. Tuo hiekka puri näköäni niin kuin sora jäätä minun kenkien alla. Oikea aamun raastinrauta, ajattelin. Ja niinpä puolishokissa punaiset silmäni tapittivat hieman ohi katseen, joka tavoitteli nyt omaani kuskin paikalta lähtövalmiina. "Hyvää huomenta rakas!" Niin kuin aurinko tapaisi kaamostaivaan, tapasivat nuo sanat minut. Ajatuksen voimalla käänsin katseeni kohti välkettä.


Me oltiin sovitussa aikataulussa – ja huolimatta lyhyestä yöstä – toinen oli säilyttänyt ainakin niin valloittavan eloisuutensa. Hänen tuulensa puhalsi etelästä, sen puuskassa autokin oli keikahtanut kerran. Minäkin olin pian täynnä intoa. Aamutaivas heijasteli puhtaansinisiä sävyjä pihatien lumisille penkoille, joiden keskeltä saattoi lipua kauniisti vuoden viimeiselle reissulle. "Hyvää huomenta sinullekin rakas! Hiio-hoi Luulaja!"



Luku 2


"Mistä haettaisiin aamupalaa?" kysyi Shehram, jonka puolesta saan aina tehdä valinnan. Saan meidän kesken olla hallitseva – sellainen herkkävatsainen – menuprinsessa. Esittelin vaihtoehdoista kaikkein tehokkaimman, joka oli reittimme varteen osuva huoltoasema, jonka kahvilan valikoiman uskoin täyttävän meidän tarpeemme kohtuudella.


Vaaleankeltaisen lumoissa valitsin vitriinistä valtavan kupin paksua mango smoothieta, ja tietenkin kahvia oli otettava – silläkin tiedolla, että viimeksi se oli palaneen kitkerää.


Mutta nyt saatoin pidellä kuumaa kahvikuppia kaksin käsin; mietiskellä tyytyväisenä niitä meidän leipomia piparkakkuja, jotka olin napannut laukkuuni tästä haaveillen: Päivän valo laskeutui hiljalleen, häivytti ojan sinisiä varjoja siinä missä Shehram lauloi jo neljättä laulua, ja kahvini lakkasi höyryämästä. Me ajoimme jossakin nelostiellä, kun piparkakun makeus tasoitti palaneen maun.



Luku 3


Ykskaks meihin molempiin iski julma väsymys Ruotsin rajan jälkeen. Puheenaiheita oli uuvuttavaa kehittää, mutta sitäkin raskaampaa oli kuunnella. Ei kannattanut olettaa että maailma paranee – kun vain saisi jotenkin ylläpidettyä keskustelun, ettei tykkänään pimenisi. Ahdinkomme seurasi joko liian lyhyttä yötä tai häkellyttävän suurta mangosmoothieta, jonka myös Shehram – mangolle harvoin kieltäytyvä – oli ottanut. Sametinpehmeä, silkinpehmeä, untuvanpehmeä mango sulautui kieleen ja mieleen. Mango... Ajatukset olivat hypnoottisia. Ja juuri kun näkökenttäni umpeutui, tunsin auton pysähtyvän.


"Mitäs täällä on sattunut?" kysyi Shehram voipuneen kylmään sävyyn, kun arvioin tilannetta silmäni raosta. Näin edessä pysähtyneen autojonon ja vähän kauempana suuren tankkiauton, joka tolppasi tien poikittain. "Voi täällä on sattunut onnettomuus", harmittelin.


Tapahtuma oli sen verran tuore, että paikalle tuli vasta meidän perästämme paloautoja ja ambulanssi. Muutamia poliisiautojakin saapui paikalle hetken kuluttua. Näytti siltä, että matkamme on "seis" jonkin aikaa, joten siinä oli Shehramin tilaisuus: Hän painoi silmänsä kiinni ja nukahti. Minä jäin valvomaan. Seurasin reilut 40 minuuttia tapahtuman pitkäveteistä kulkua...


...kunnes viimein, jonon ensimmäisistä lähtien, autot alkoivat nytkähdellä liikkeelle.



Matkamme jatkui, ja toisella meistä se jatkui selvästi uudella energialla. Minäkin virkosin, kun meidän suuntaviittojen lukemat alkoivat pudota sellaista vauhtia, että hirvityksen piikki iski ja pakotti valppaaksi. Ikään kuin 40 minuuttia lepoa olisi ollut ajanhukkaa. Kauhistelin niin, että se kuului ärsyttävästi ulos päin: Ei kai tuo, jo kauas taakse jäänyt, synkkä onnettomuus missään tuntunut silmät ummessa. Mitä useampi auto me ohitettiin, sitä tarkemmin sanoitin pelottavat muistikuvani. Mutta ne kuvat sinkosi huolettomaan ilmaan. Loppujen lopuksi jäin yksin taistelemaan; mitäs muutakaan kuin mahakramppeja vastaan. Se siitä hallintokaudesta.


Saavuimme Luulajaan kiitäen, ja riskeistä huolimatta ehjinä – tosin minä kauhusta kankeana. Mutta olimmepas perillä hyvissä ajoin. Suunnitelmien mukaan ehdimme käydä keskustassa, kun paikat olivat vielä hyvän tovin auki. Shehram osti itselleen Gantin upean rannekellon, jossa oli kamelin väriset mokkanahkahihnat. Tuo sama (no identtinen) kello oli aikoinaan hänen lempiasusteensa, mutta kerran se putosi käsistäni koripallosalin lattialle, ja sen kaikki kauniin siniset osoittimet varisivat kellonlasin pohjalle. Minä onneton! Olin iloinen, kun nyt selvisi, ettei sitä tarvinnutkaan hyvästellä ikuisesti – se kun oli tehnyt minuunkin vaikutuksen. Se kai on "jo jotain" että muistan aina katseen ja kohteliaisuuden lisäksi tietyn rannekellon, kun kysytään ensitapaamisestamme... Tiedä häntä, mutta sininen symboloi luotettavuutta.






Luku 4


Meidän hotellihuoneemme oli kuudennessa kerroksessa, ja sen ikkunasta avautui laakea näkymä kaupungin ja meren kohtaamispaikkaan. Katulamppujen keltaisen valon katkeamaton nauha mukaili rajaa kaupungin ja meren välissä – se vei katsettani kohti horisonttia kuin johtolanka. Rinnalla kulkeva liikenne oli monotonisen hallittu. Näytti että autot olivat renkaistaan jumissa samalla liukuhihnalla. Miltä se olisi täältä katsottuna näyttänyt, kun me saavuimme? Autot olivat niin pieniä. Toisinaan sitä katoaa hetkestä tahtomatta, mutta toisinaan siitä haluaisi eksyä juuri näin kauas – se voisi olla minunlaiselleni elinehto! Vilkaisin Shehramia. Maisema oli selvästi imaissut myös hänet ajatuksiinsa: Siinä kaikessa rauhassaan – syventyneenä jopa – maiseman yläpuolella. Hän ei katsonut lähellekään sitä, mitä minä olin katsonut, vaan paljon kauemmas. Se oli nostalgia, joka piti häntä otteessa. "Tuolla on hostelli, sellainen pieni", hän sanoi. "Me yövyttiin siellä yläasteen luokkaretkellä." Ja sitä seuraavan kertomuksen kautta tein soolohypyn tunnelmasta toiseen. "Tästä tulee varmasti hieno, ei vaan ikimuistoinen reissu!" sanoin ja toivoin meille suotuisia seikkailutuulia.


Suoraan edessämme, lähes meidän tasolle, kohosi valtava kirjasto, jonka seinät olivat ikkunoita sen avariin tiloihin. Päätimme tutustua siihen sisältä käsin sopivassa saumassa. Kolme päivää ja kaksi yötä, sen verran meillä olisi aikaa. Kaupungin varjomuodot tummuivat yönselässä, kadoten viimein valotulituksen reunoilta.



Luku 5


Löytyihän se konsertttitalo. Se olikin meidän hotellimme takana – eikä sen vieressä, niin kuin Maps väitti...

Shehram oli pitänyt huolen, että saisimme tällä reissulla kulttuurielämyksen. Kun olimme vielä kotona, hän etsi ilmoituksen, jossa kerrottiin joulukonsertista: Ruotsalaiset jazzyhtyeet soittaisivat omilla sovituksillaan tuttua (ja myös ruotsalaista) joulumusiikkia – sopivasti meidän ensimmäisen lomapäivän iltana. Aikaa siihen sai varata kokonaiset kolme tuntia välitaukoineen, mutta se kiehtoi, koska oltiin jo kauan haikailtu konsertti-iltaa. Nautittaisiin nyt sitten pitkän kaavan mukaisesti!

... Itse asiassa pääovi oli aika vaatimaton – tuskin kukaan sen edessä ensimmäistä kertaa seisoessaan osasi kuvitella, että heti sen toisella puolella olisi linnamaisen näyttävät kiviportaat, jotka veisivät suureen konserttisaliin. Latasin odotuksia suurenmoisesta kulttuurielämyksestä, kun kapusimme ensimmäiseen kerrokseen. Siinä vanhat herrat mustissa puvuissaan myivät sisäänpääsylippuja. Pistin merkille hymyt, joita sävytti yllättyneisyys. Kenties kun me tulimme jostain kauempaa – tai koska englannin taito ei pettänytkään. Meille annettiin hyvinkin käyttökelpoiset ohjeet narikalle!


Menimme parvikatsomoon. Sieltä oli loistava näkymä lavalle ja oikeastaan koko tilaan. Rakennus yhdisti maalatun puun hienosti betoniin; tyyli oli sellainen vähäeleisen elegantti – paitsi piikkimäinen korkea katto oli sitten jo mahtipontinen. "Tuollaisen kruunun, jos omaan linnaani saisin", tuumailin ja tuijotin niskat väärässä yläilmoihin, sitten Shehramia, joka istui nyt metelin keskellä, tietämättä haaveestani.







Lavalle asteli vanhempi naiskaksikko (duo) ja pian myös soittajat – hekin samaa ikäpolvea. Saimme kuunnella jazz-tyylisen version laulusta Let it snow. Omistin sen heidän puolestaan meille, koska se oli "ei ruotsinkielinen". Basso, rummut ja piano sekä pasuuna vuotivat joviaalia musiikkia. Enin osa yleisöä oli alatasolla. Shehram ehdotti, että vaihtaisimme paikkaa ensimmäisen tauon yhteydessä.

Sehän on selvää: siellä missä on paljon ihmisiä, on pian myös Shehram.

On minun etuni, jos roikun mukana. Me kipaisimme alakertaan – se oli hyvä idea! Konsertin tunnelma kiteytyi siellä, missä ikäihmiset keskustelivat vapaasti ja illallistivat pöydissään aina kun valokeila odotti seuraavaa kokoonpanoa. Esiintyjät hauskuuttivat yleisöä ja mekin lyöttäydyttiin nauruun... Mutta olisi parempi, jos et kysyisi, että mistä vitsi sanatarkkaan kertoi!



Luku 6


*Herätyskellon ivallinen mutta hyvää tarkoittava soitto*


Kävimme hotellin kattavalla aamupalalla "vain ihan vähän kaikkea" -taktiikalla, jota noudatan "aina yhtä hämmästyttävän kirjaimellisesti" Shehramista. Pidin kaikista eniten tuoreesta unikonsiemensämpylästä, jonka maku oli tuttu vuosien takaa. Rakastan leipää! Tunnen hyvän leipurin hyvästä leivästä, ja hyvästä leivästä tunnen hyvän aamupalan, sellaisen kuten tämä. Sämpylän väliin laitoin raikasta romainesalaattia ja muita kasviksia, oi... Aamukahvi oli myös ihana ja sen kaveriksi sai itse paistaa kuohkean vohvelin.



Päivän sääolosuhteet olivat keskitalven tyypilliset, pilviset ja sateiset, kun ajoimme korttelien lomassa tehden kaupungin yleisilmeestä tuttua. Tiiviin vilkasta oli liike kaduilla, niin myös vanhojen rakennusten seinissä, joiden uniikit koristukset saivat silmämme pyörälle. Automme rullasi menossa mukana. Kaamos ei tuntunut hidastavan ketään tai mitään. Täällä se saattoi olla muutakin kuin pilvet ja pohjassa oleva aurinko. Oliko matkamme tarkoitus pako, pois kaamoksesta, kun niin antauduimme kaikelle, mikä liikkui elon merkiksi? Välistä ajauduimme keskustan ulkopuolellekin, mutta seudun elottomuus ja tyhjä tila tukahduttivat uteliaisuuden. Kontrasti oli liikaa – vaikka nyt etsimmekin ennennäkemätöntä.


Kyllä, sen täytyi olla sulavaa jatkuvaa liikettä, jotta se piristi. Käännyimme takaisin ja suuntasimme kaupungin rannikolle.


Shehram näytti minulle sen hostellin, jonne liittyi yläastemuistoja: Pieni ja harmaa betonirakennus hipoi merta yhä entisellä paikalla. Se nostatti pintaan lämpimiä tunteita – selvästi – piti syvän katseen vankina jälleen. Toivoin meille kaikkea hyvää, jotta voisin vuosien päästä nähdä saman kuin nyt, kun muisteltaisiin meidän reissuamme. Hetken mietin omia yläasteaikojani. Sitä aikaa, joka jäi mieleeni leijumaan kuin kummitus kalpeassa puvussaan – paitsi kuviksen tunnit; siellä ystävystyin ihaniin opettajiin. Muutoin sitä eivät ikävyydessä peittoa edes lukioajan migreenikohtaukset. Palasin somaan hostelliin, ja ilomieli tarttui suupielistäni ja veti ne korviin. Koska siinä on toinen paikka, jossa yläaste saattoi yksinäisestä olla ihanaa aikaa.


Ajoimme toiselle laidalle rannikkoa. Sieltä me löysimme rahtinosturin, ja se kuulkaas oli niin hieno, että minä varmasti halusin pysähtyä valokuvaamaan. Vilistin rahtisataman avaralle alueelle tuulesta piittaamatta. Shehram jäi autoon värjöttelemään. Seisahdin. Otin hetken vain katsellakseni maisemaa, jonka halkaisi merenlahden piikkisuora horisonttiviiva. Etualalla seisoi mustan ja oranssin peittoinen nosturi. Mieleeni lipui ajatuksia Hailuodon lautoista, kotikyläni entisestä lossista, ja minua jopa kosketti Muumilaakson merellinen tunnelma. Rautaisen jättiläisen olemuksessa on niin paljon tilaa mielikuvitukselle. Kuuntelin tuulta. Se suhisi huppuani vasten taantumatta. Hsssss... Kohta siihen sekoittui tuttu ääni: "Saitko sinä hienoja valokuvia?" Shehram puski luokseni tuulta vasten. "Lähinnä sellaisia mielikuvia! Mutta tulit sopivasti, minulla on visio".









Luku 7


Oli viimeinen aamu. Istuimme korkean pöydän ääressä, välissämme hylätyt aamiaislautaset ja hylätty kahvikuppi. Saimme ikkunan kautta lupauksen kauniista säästä: Sitä harvoin tapahtuu, että aurinko tekee kunniaa loman viimeisille tunneille; estää minua lähtemästä; eksymästä näistä ratkaisevista hetkistä. Pilvitaivas saattaa minut usein hyvästelemään ne hetket, joita ei edes ole vielä tapahtunut. Suunnittelimme reissua vanhaan kaupunkiin ja sitten halusimme käydä myös kirjastossa – kun nyt olimme yhä Luulajassa.


Vanhan kirkon pihan peittosi kauttaaltaan valkea valkoinen. Kesäisin siellä näkisi kuulemma kauniita istutuksia. No tietenkin. "Siis tarkoitan sellaisia todella näyttäviä ja siististi laitettuja", kuvaili Shehram: "Sinä varmasti tykkäisit". Kuvittelin sinne sinisiä lemmikkejä kiviaidan läheisyyteen ja korkeita auringonkukkia kirkon seinustaa vasten. Rakastan lemmikkejä ja auringonkukkia! Kuvittelin myös, kuinka Shehram yhdeksäsluokkalaisena säntäili pihamaalla yllyttämässä toisia ties mihin. "No me kai palaamme tänne sitten kesällä", sanoin naurahtaen. Olimme kiertäneet koko kirkon ympäri lumeen aurattua polkua pitkin.













Me pistäydyimme kauniissa nukkekodinomaisessa matkatoimistossa – se olisi voinut olla tätien kartano yhtä hyvin. Tunnetko sinä Täti Vihreän, Täti Ruskean ja Täti Sinipunaisen? He ovat ihastuttavia hahmoja vanhasta sadusta, jota äiti luki, kun me oltiin pikkusiskon kanssa pikku-pikku-pieniä. Matkatoimistossa myytiin vintage-tyylisiä keksipurkkeja, koristeita ja perinteisiä ruotsalaisia herkkuja. Shehram osti meille kookospallot paluumatkalle.



 

Akvarellit, 2023: Olkipukki ja kahvikuppi | Unikonsiemensämpylä ja melonit | Piparkakku- ja näkkileipäpurkit


[...]

Luulaja jätti sydämeeni vuoden viimeisen jäljen; kultaan sen näyttävästi jonkin ajan kuluttua – sellainen on minulle hyvin luonnollista. Mutta sitä ennen odotan; kunnes pääsen sinne taas, lemmikkien toisen kukinnan ja auringonkukkien aikaan.


Helmikuu: Paikkani on nyt toteutuneiden ja toteutumattomien unelmien välissä. Se on paras paikka, josta luoda!



Suurkiitos, kun luit ♡

Nähdään taas pian


Aiheeseen liittyvät päivitykset

Comentários


bottom of page