Kesä, mä ja Tampere kuulutaan yhteen.
Mamma mia! (Miten biisin sanat jatkuvat?) #abba50
Ihastuttava ja kesäinen mysteeritarina. Lukupiiri maailman laidalla
Niin kaunis sää, että siitä oli nautittava pyörän satulasta käsin. Niemen kartanon alueella oli avoinna ainoastaan kahvila, joten sen kiinnostavat rakennuskohteet jäivät sisältä kokematta. Sitten suuntasin Hiedanrannan alueelle, jonne pääsi rakennustöitä väisteleviä sokkeloisia reittejä pitkin. Avulias rakennusmies neuvoi reitin yhdessä kinkkisessä risteyksessä (tai siis jonkinlaista labyrinttiä se muistutti, kun ensimmäisen kerran näki), niin sikäli pääsin perille aika näppärästi.
Yöpuuni, majapaikkani. Nimittäin Kesäpäivänvalon punainen salonki, jossa kaunis kokoelma seinällä.
Nyt sain tämän rakennuskaunottaren kuvaan hyvässä valossa. Ennemmin kutsuisin sitä Lielahden linnaksi kuin kartanoksi. Mielikuvitukseni lensi kohti suureellisia kotihaaveita, puiden varjostamalla polulla, jota pitkin kävelin kuin paikan omistaja – treenivaatteisiin pukeutuneena tosin. Pyörähdin myös sisällä Galleriatiloissa, jossa tuolloin oli menossa Maija Ojasen näyttely "Paikkoja ja olotiloja". Tosi kauniita teoksia!
Asusuunnitelmani aurinkoiselle päivälle, veden äärelle.
Nimittäin Monte-carlo menossa mukana.
Työmaa rata – sitä ne edelleen rakensivat.
Visavuoren erikoisuuksia.
Täällä kasvit viihtyvät – niin minäkin.
Kerro kerro kukkanen, ken on maassa kaunein?
Wikströmin tytöt nuorimmasta vanhimpaan: (veistos vasemmalla) Mielikki, (veistos keskellä) Anna-Liisa ja (veistos oikealla) Estelle.
Visavuoren Kari-paviljongissa näyttely ”Rosa- ruusuista taidetta”.
Yksityiskohta kummitädin ja -sedän kauniista kodista.
Leivottiin Olavi serkun kanssa kaksinkertainen mustikkapiirakka yhtenä iltana.
Ajettiin puutarhan pihaan, jossa meidät peremmälle viittoi (sisään heitti) avuliaan oloinen työntekijä. "On menty kiinni jo pari tuntia sitten, mutta ajakaa vain tuonne pihalle". "Ei kai tästä ole vaivaa?" Ei vastausta... työntekijä suuntasi jo reippaasti keltatiiliselle omakotitalolle, joka seisoi puutarhan pihapiirissä autotien laidalla. Hetken kuluttua talon ovesta tuli itse puutarhuri, vihreään haalariin pukeutunut mies. Mies kertoi kiinnostavia ja asiantuntevia tietoja eri perennoista. Järkeviltä kuulostavia – sellaisia ei liian varovaisia – tietoja minusta. Monte-carlon takapenkillä kotiin kulkeutui muutamia helppoja hyötykasveja, muun muassa kurpitsan taimia. Jokohan ne kasvavat siellä tädin takapihan laatikoissa kovasti hmm.
Sadepäivän laulut.
Rock & roll can never die.
Löytöjä
Ostoksia päivän taidenäyttelykierroksen jälkeen.
Otso serkun tyyssija.
Kaunis vanha mylly kohosi tähän tapaan puuston seasta, kuin porttina Haiharan taidekeskuksen alueelle, jonne suuntasimme Otson kanssa kävellen. Huomasimme pian tuon myllyn ikkunassa, haljenneen lasin takana istuvan posliinipäisen nukkevanhuksen, jonka katse pisti kuin Annabellen. Pelottava skenaario hahmottui jo mielessäni, kunnes Otso tuumasi: "Jospa joltain on unohtunut halloween koriste". Siltä seisomalta nuken tarina jäi mysteeriksi, mutta minulle riitti ajatus siitä, että se oli "vain unohtunut halloween koriste".
Sadepäivän asuni.
Pienehkön kokoinen, mutta sähäkän punainen pioni.
Tässä olemme Päivin kanssa Voipaalan taidekeskuksessa. Forest Camp 25 ääriminimalistinen taidenäyttely jätti aika kylmäksi. Mutta sen sijaan tilojen kylmät kaakeliuunit jätti katseen pidemmäksi aikaa monipuolisiin yksityiskohtiinsa. Tämä uuni oli suosikkini!
Vakiopaikalla, siis Itsudemossa. Ja pitkästä aikaa erinomaisia susheja.
Harry Kivijärven Teema VI, 1974 Sara Hildénin taidemuseon veistospuistossa.
Niitä onnenpotkuja, kun sadekuuro väistyi aina kun astuin liikkeestä ulos.
Kuin tyhjästä, julman näköisenä nousee saderintama. Hetkeä myöhemmin se jo paiskasi bussin kattoa täydellä voimalla. Seuraavaksi jäävä matkustaja huudahti takaovelta kuskille: "Hei eiks me voitais odottaa, että sade loppuu". Tuumaus sai monen matkustajan suupielet hymyilemään bussin etuosassa – myös minun suupieleni. Bussi jatkoi matkaansa. Lielahden keskuksen jälkeen reitti muuttui mutkittelevaksi, tarkoittaen, että pysäkkini lähestyy. Odotin vuoroani kastua läpimäräksi. Ja niin vain, tälläkin kertaa onni potkaisi! Sade loppui juuri, kun oli minun aikani hypätä kyydistä.
Öö tässä salissa on yli 400 paikkaa. Bad boys: Ride or die leffan tarjosi Sami.
Oli niin kiva Wonder Woman lasinalunen, että ostin. Ja oli sille tarvekin. Sen koomin en ole kahvilänttejä valkoisesta pöydästäni pyyhkinyt.
Puistossa ilta viilenee... eli erittäin mukava mennä saunaan suoraan iltalenkin jälkeen.
Iltalenkillä osa 2
Uhrikivet eli kuppikivet. Fakta: Suomessa tunnetaan 450 uhrikiveä.
Luontoreitillä Rapolan linnavuori. Tässä kuvassa on nähtävillä "portit". Fakta: Rapolan muinaislinna on Suomen suurin muinaislinna.
Tallipihan lohipiirakka
Rientola keskus
Haiharan Kahvikamarin portaiden vahtimestarit. Minusta niillä oli asennetta ollakseen paperin ohuita.
Kakutus, Voipaala 2024. Hinta sopimuksen mukaan.
Otson keittiön ikkunasta voi zoomata kauas!
Takauma: Olavi, mä ja Otso
Kesän ensimmäinen mangomelonijäätelö Pyynikin rantamaisemissa.
Tärkeät postikortit 💌 Ja upeat uudet korvakorut, jotka ovat Terhentuulin käsialaa.
Löydetty sana.
Ihan sattumalta otin tämän kuvan 🤞🏻
Super ihana ilta pyöräillä!
Pikkuisen isompi Olavi ja mä. Sen kunniaksi pieni dialogi kuvanottohetkeltä.
Punaisella Volvolla pääsee yhä, niin kuin ihka ekalla Tampereen kesäreissullani vuosia sitten. Olin silloin viidennellä luokalla (jos nyt oikein muistan), kun reissasin kahdeksi kuukaudeksi tänne kummitädin ja -sedän luokse.
Nostalginen paikka. Me ravasimme Otson kanssa täällä monta kertaa päivässä, sinä pitkänä kesänä.
Tampereen taidemuseo ja suurenmoinen Hyper! Näyttelyyn oli koottu aikamoisesti hyperrealistisia veistoksia 1970-luvulta nykypäivään. Taiteilijoita oli sieltä täältä maailmalta ja heidän jälkensä niin huolellista, että ihmettelin ja ihastelin monesti. En osannut vielä valita lempiteostani, mutta onneksi otin paljon kuvia, niin voin pohtia rauhassa. Voisin laittaa kuvan lempiveistoksestani seuraavaan journaliin; otan sen tavoitteeksi. Näyttelystä jäi mieleeni erään eläkeläisryhmän – jonka saavutin näyttelyn puolen välin jälkeen – osallistujien äänekäs kommentointi. Alastomat miesveistokset herättivät vanhojen pariskuntien herroissa totista puhetta ja ylenkatsovia eleitä, kun heidän rouvansa keskenään lähestyivät niitä hyvinkin estoitta. "Elä nyt sinne katso... onko sitä pakko katsoa noin läheltä?", kyseenalaisti eräs vanha herra. Hymähdin ja taisin ajatuksissani kävellä jonkun veistoksen ohi. Takaisin maanpinnalle minut palautti erään toisen pariskunnan yhtaikainen "HUI!" He taisivat luulla seinäänpäin kääntynyttä veistosnaista oikeaksi.
Jean-Michel Othoniel (Ranskan tunnetuimpia nykytaiteilijoita) – Under an Endless Light. "Olen innokas kasvitieteenharrastaja, ja Suomeen, maahan, jossa kukat puskevat esiin lumen alta, olen näyttelyäni varten valinnut runsaasti teoksia, joissa viitataan uudestisyntymään ja tarpeeseen elää lyhykäinen kevät täysin rinnoin. Miten voisi olla liki loputtoman talven ja pitkän pimeyden jälkeen ihastelematta luonnon haurasta ja värisevää heräilyä."
Maamerkki, joka inspiroi minua piirtämään tusseilla.
Ruotsissa valmistettu takki.
Taiteilijan työpöydällä.
Tampereen reissulla testasin muun muassa monet peilit.
Ilta-aurinko ja hetki päivän valokuvien äärellä.
Voipaalassa oli niin kaunis tallirakennus. Nuo seinät ja ikkunat ah!
Heitin ilmaan toiveen seuraavalle (viimeiselle) päivälleni Tampereella. Kyllä, toiveeni toteutui 💖
Jos iiris olisi lempikukkani, se näyttäisi juuri tältä.
Silmissä siintää taas unelmatalo. Kulttuurikohteena Voipaalan kartano.
RIP. Onneksi ihmiset lepäävät piiloissa, eikä tälleen ikkunoiden välissä.
Kiitos kaunis, kun luit postauksen
Nähdään☀️☀️☀️