top of page

Viime viikolla ilahdutti

tienvarsilla kasvavat villikukat, joita valokuvasin, ja muuan leskeksi jäänyt Erkki-pappa, joka pysähtyi pyöräretkellään kohdalleni juttelemaan – kukista kiinnostuneena hänkin. Sitten Erkki kutsui minut vierailemaan hänen kotipihansa puutarhalla, josta pieni osa näkyi siihen pusikon takaa, ja koska Erkki vaikutti harmittomalta, eikä minulla ollut oikeastaan minnekään kiire – korkeintaan lähestyvän sadekuuron alta pois – niin päätin piipahtaa kuulemma kuvauksellisella kotipihalla.


Vanha herra toivotti tervetulleeksi valkoisella aidalla rajatulle kotipihalleen, jonka nurmen hän oli leikannut huolellisesti. Kotinsa menoksi Erkki suunnitteli yhtä ja toista, muun muassa yhteydenottoa paikallislehteen, jos sieltä kiinnostuttaisiin tekemään juttua hänen pihastaan, joka valtoimenaan kasvoi siniunikkoa ja peurankelloa – siellä täällä seassa muhkeita pioneja. "Kun näin, että sinä olet valokuvaaja, niin ajattelin, että saat kaikin mokomin ottaa hienot kuvat minunkin pihaltani", Erkki sanoi hymy suussa. Hän suunnitteli myös talonsa myymistä lähitulevaisuudessa, koska hoidettavaa pinta-alaa oli jäänyt liikaa vaimon lennettyä taivaan tuuliin. "Ja jos tarvitset taloa, niin tässä olisi yksi kolmikerroksinen vaihtoehto", Erkki tuumasi, kun kiertelimme pihalla. "Tuon pusikon läpi voi poikaset juosta sitten kouluun, niin kuin minunkin juoksivat aikoinaan", hän lisäsi ja osoitti naapurikoulun suuntaan. Erkki oli alun perin kotoisin Kemijärven Joutsijärveltä, mutta tässä paikassa hän oli asunut siitä asti, kun rakennutti korkean rintamamiestalonsa 60-luvulla.



Pihatien päädyssä nukkui punainen Alfa Romeo, niin uskollinen, että sai kunnian olla viimeinen auto. "Poikani ajelevat uusilla sähkö Mersuillaan, ja olivat nyt hurauttan yhtäkkiä Poriin, kun soittivat eilen... perrkele", Erkki sanoi naurahtaen: "Semmoista menoa". Isolla takapihalla kasvoi herukoita ja valtavia raparpereja, joista Erkki olisi kernaasti leikannut minulle, vaikka sylillisen matkaan. "Minulla on valitettavasti pakastin jo ihan täynnä, koska meillä kotona maaseudulla kasvaa myös kaikenlaista", sanoin hätäisesti, ennen kuin Erkki ehti koria noutamaan. Jouduin kieltäytymään kukan taimistakin, koska minulla ei ole pihaa, jonne voi istuttaa.


Erkki kertoi olevansa muusikko ja entinen autokauppias, minkä vuoksi hän uskalsi lähestyä ihmisiä. "Tunnen varmasti koko naapuruston ja kaikki täällä tuntevat minut. Se on vaan mukava, kun niin monet nostavat kättä ja huudahtaa "terrve Errkki!" Hän tiivisti yhdeksi tarinaksi koko työuransa, joka oli varsinaisesti alkanut alta parikymppisenä – paikkakunnan ikonisen Pohjanhovi hotellin ravintolasta. "He soittivat sieltä siskolleni, joka soitti minulle, että tulisin sinne esiintymään... juuri kun olin matkalla Ruotsiin... hyppäsin heti seuraavaan junaan ja tulin takaisin... siellä minä sitten soitin hanuria parikymmentä vuotta iltaisin ja päivätöiksi tein autokauppoja", mies selosti. Myöhemmin musiikki oli heitellyt Erkkiä keikkailemaan milloin minnekin, ja pitkässä juoksussa ehti vastaan tulla tietenkin monenlaisia ihmisiä – hyviä ja pahoja. "Mutta minä olen aina ollut selvä muusikko, kun en koskaan ole alkoholia juonut, muuta kuin vähän pikkupoikana maistanut", Erkki lisäsi hymyillen. Hän kertoi myös siskonsa (jonka nimen unohdin) olevan muusikko, joka oli juuri palannut Amerikan kiertueeltaan. Sitten taivaalta kuului lähestyvää jyrinää. Se kaappasi Erkin huomion kesken lauseen...


...Hetkeä myöhemmin punakärkinen Norwegian kone lentää päältämme, kuin hipoen rintamamiestalon harjakattoa. "Ei ole Finnair... voisi olla amerikkalainen”, tuumasi Erkki. ”Joo, värinsä puolesta voisi ollakin”, tuumin. Kone siivitti Erkin aiheissaan maailman epävakaisiin tilanteisiin. ”Kun nyt ei vaan sotaa syttyisi. Kyllä tähän maailmaan mahtuu taas niin paljon… kaikkea pahaa”, Erkki sanoi ja laski kätensä puuskasta.





Alkoi ripsiä – Erkin sanoin ”nakkoa vettä". ”Minun varmaan pitäisi jatkaa matkaani, vaikka lämmin kesäsade onkin joskus ihan mukava”, sanoin naurahtaen ja otin askeleen lähdön merkiksi. ”Joo, ilman muuta. Onko pitkä matka?” Erkki kysyi ja käveli samaa matkaa takapihalta talon kuistille saakka. ”Ehei, tuohon ihan viereen”, vastasin ja osoitin jotakuinkin oikeaan suuntaan. ”Oikein reipas tyttö, kerta kaikkiaan. Noin se pitääkin uskaltaa jutella ihmisille. Mutta varovainen pitää olla tietenkin… tiedät varmaan, mitä tarkoitan.” Miehen ilmeet ailahtelivat, innokkaista huolen sävyttämiin ja takaisin innokkaisiin, kun hän puhui. Nyökkäsin ja kiittelin kivasta juttutuokiosta. ”Kerta kaikkiaan oli mukava jutella. Hyvää jatkoa ja matkaa oikeaan suuntaan”, Erkki toivotteli ja päätti reippaaseen ”Terrve” – käsi pystyssä tietysti.


Ajattelin jakaa tämän pienen tarinan, koska eihän joka päivä tule vastaan sellaista vanhaa Erkkiä, joka on niin harmiton ja niin vähän mielensä pahoittaja. Tämän kautta toivotan sinulle mukavaa päivää, hei hei


Nähdään pian

Aiheeseen liittyvät päivitykset

Sisustusvimma

Comments


bottom of page