Siitäkin huolimatta, että moni näkee niissä erilaista, kulkevat ne käsi kädessä minun arjessani.
Taannoin juttelin kuvataidekoulun opettajan kanssa siitä, mistä meillä molemmilla oli havaintoja. Aihe tuli ilmi, kun kerroin omista harrastuksista ja intohimostani pitkänmatkan juoksuun. Kuvataidekoulun opettaja puolestaan oli intohimoinen seikkailija extriimeissä maastoissa. Hyvin liikunnallinen hänkin. Me todettiin, että meidän molempien kaveripiiristä oli aina puuttuneet he, jotka olivat samaan aikaan yhtä innokkaita taiteilijoita kuin urheilijoita. Molemmat mielitekemiset jakaantuivat aina kahteen eri porukkaan. Siihen porukkaan, joka maalasi, piirsi tai valokuvasi. Tai siihen, joka nosti painoja, harrasti voimistelua tai vaikka muodostelmaluistelua.
Kuinka onkaan niin, että taiteilijat harvoin treenaavat tai ovat aktiivisia liikunnan harrastajia? Olen miettinyt stereotypioiden vaikutuksia siihen, kuinka liikunnalliset ja taiteelliset persoonat nähdään jollain tapaa vastakohtaisina, jolloin ne eivät kovin sovi samaan muottiin. Joskus jopa eivät ymmärrä toisiaan. Kokemukseni valossa löydän kylläkin molemmista vaatimuksen määrätietoisesta ja pitkäjänteisestä tekemisestä. Toinen tiputtaa hikipisaroita, kun toinen voi tiputtaa vaikka hiukset päästä. Noh, harvoin se niin vakavaa on.
Minulle ne molemmat ilmentävät laadukkainta ja tärkeintä tekemisen muotoa. Niin sanottua hurahtamista. Sen edellytys on täydellinen keskittyminen ja ylimaaginen zone. Tatsin voi tuntea sormenpäistä varpaisiin. Posket ovat yhtä punaiset kuin kypsä tomaatti. Oli ilahduttavaa samaistua kuvisopettajaan, joka on kaltaiseni siinä määrin, että tykkää keskittyä paikallaan ja liikkeessä. Eikä innokkuus hiivu.
Hypätään seuraavaksi aiheessa vähän eteenpäin. Idea muodostui kahden yhdistelmästä. Ehkä jossain alitajunnassa inspiroiduin myös ihanasta jouluhahmosta: joulupukista. Toteutuksen ensimmäisessä vaiheessa maalasin yön selässä joulukortteja Oikaraisessa pöytälampun kohdevalossa. Seuraava vaihe oli talvinen juoksulenkki. Laadin reitin, joka kulkee seitsemän eri vanhainkodin kautta. Matkan varrella jätin joulukortteja vanhainkodeille. Ne oli osoitettu jokaiselle työntekijälle ja asukkaalle.
Joulukorttien kuvituksissa jatkaa Lemming Lemming sopuli teema.
Kerran tutustuin vanhainkodin arkeen erään kouluun liittyvän tehtävän kautta, ja muistan sieltä postin lukemisen herättäneen vastakaiun. Se oli tietenkin vanhainkodin sydämen yksi rakentava ja kodikkuuden luova tekijä ja se jäi lämpimänä mieleeni. Olen kuunnellut kaikenlaisia tarinoita vanhainkotien elämästä ja seurannut mediaa suurimmaksi osaksi työntekijän näkökulmasta. Olen myös itse päässyt seuraamaan sivusta työntekoni lomassa. Työ ja asuminen vanhainkodissa ansaitsee arvostuksensa. Moni muukin tietenkin. Mutta näin joulun alla halusin muistaa paikallisia vanhainkoteja, joissa on niin tärkeä työ kuin koti. Ideani kieltämättä muistuttaa tempausta, mutta yhden hengen voimin en sitä viitsi kuitenkaan siksi kutsua. Tämän kerran se on yksi joulumielinen teko, jonka saatoin perille vaivaamatta joulukiireiden rasittamaa posteljoonia. Ehkä ensi jouluna laajennan ideaa ja pyydän ystävätkin mukaan. Vaikka sitten kahdessa osassa: osa 1. taiteilijat & osa 2. urheilijat. Hah, eiköhän me yhdessä!
Laskin välimatkat yhteen siten, että kaiken kaikkiaan kilometrejä kertyi noin 10. Se tavallisenlainen matka, joka toteutuu hyvin kylmemmälläkin pakkassäällä. Oli kerrassaan huikeaa juosta oman kuntoni ylläpidon lisäksi myös muulla tarkoituksella!
Enää alle viikko jouluun...