Moikka! Tänään maisema pihapiirissä on selkeä ja aurinkoinen. Pakkasta on lähelle kolmekymmentä astetta. Höyryävän kuumaa aamukahvia juodessani ajattelin, että jakaisin seuravaksi teille blogi-kirjoituksen aiheesta "minun luova historiani", tai ehkä virallisemmin "minun taiteilija historiani". Vaikka urani on tänä päivänä alkutaipaleella, on muistoja visioni löytymiseen -liittyen koko vuosikerran verran.
Aloitetaan
Villi lähtö lapin luonnon ja lehmien keskeltä
Sinnikäs ja pitkäjänteinen luonteeni on minun perusta, joka kasvoi ja vahvistui lapissa maaseudulla, missä minulla oli toisinaan kädet mullassa ja toisinaan lehmän utareissa, mutta minulla oli myös tilaa olla luova ja läträtä maaleilla sekä piirtää kuvia siskon ja minun yhteisen huoneen tapetteihin. Rakentelin mielelläni myös isäni työkaluilla, mutta sitä piti usein tehdä piilossa, koska sydämessäni tiesin usein, että teokseni arvo oli iskälle pienempi kuin ne miljoonan-kymmenet-tuhannet ruuvit ja naulat ja puun pätkät sellaisenaan pihapiirimme nurkissa. Äiti puolestaan ei ollut ihan niin tarkka, kun ompelin "ylimääräisistä" kangaspaloista asukokonaisuuksia nukeille. Pakko todeta, että ei minua silloin oikein mikään pidätellyt näissä itseni ilmaisu -jutuissa, edes rangaistuksien uhalla. Tiedämpähän tänä päivänä omasta kokemuksestani ainakin suunnilleen, mitä lujatahtoisen lapsen päässä voi pyöriä.
Taide harrastukset ja rakkaat opettajat
Aloitin 11-vuotisen harrastukseni kuvataidekoulussa jo kuusi vuotiaana. Hetken olin myös muodostelmaluistelija. Kävin ala-astetta pienessä kylämme koulussa Oikaraisella, jossa minut tunnettiin myös luovana persoonana, sillä taiteellinen panostukseni asetettiin usein esimerkiksi kuvataidetunneilla ja koulun projektitehtävissä, joissa sai käyttää värikyniä ja askartelutarvikkeita. Osallistuin koulussa ja sen ulkopuolella kuvataidekilpailuihin ja pärjäsin niissä hyvin. Peruskouluvuosien loppuhuipennuksia olivat kuvataiteen diplomit, joita keräilin myös luokka-asteelta toiselle.
Elämäni on kai aina ollut kauhean luovaa ja visuaalista! Sydämeni paloi kirkkaimmin aina, kun olin käsillä tekemisen ääressä ja mielessäni toivoin, että vanhana olisin ammattilainen kaikissa taiteen tekniikoissa ja voisin sitten opettaa muita ja tulla kuvataideopettajaksi. Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma, mutta tämä oli sitäkin vielä varmempiaa "minä synnyin kuvataiteilijaksi".
Kuvataideopettajistani tuli minulle tärkeitä henkilöitä, joille jaoin henkilökohtaisempia asioitanikin. He tykkäsivät kuunnella villejä tarinoitani sattumuksista koti-maatilallani, sillä hoidin ja leikin kylmän rohkeasti isojen sarvipäidemme kanssa illoin, aamuin ja päivin sekä öin. Minä yritin joskus auttaa yhtä lehmäämme poikimmisessakin, kun vanhempani olivat reissussa ja lomittajat (maatilan sijais-työntekijät) eivät olleet vielä tulleet. Iskä neuvoi puhelimessa, kuinka poikimaketjut laitetaan vasikan sorkkiin, kun ne tulevat ensimmäisenä näkyville. Kiskoin koko voimillani vasikkaa emän pullistellessa siihen asti, että Jouni -lomittaja saapui paikalle ja auttoi lopulta pikkuisen maailmaan. Minua hieman hävetti, kun lomittajalta homma hoitui kohtuullisen helposti ja itsestäni tuskin oli mitään apua poijituksessa. Muistan ajattelleeni: "minun täytynee kantaa enemmän rehua ja huiskia harjan kanssa, niin voimani kasvavat, ettei vastaava tilanne toistu".
Kuvataidekoulusta, kuvataidelinjoista ja kuvataidepainotteisesta lukiosta valmistuneena olin perinteisen taiteen tekniikoiden moniosaaja. Opettajani suosittelivat minulle ammattia tekniikasta toiseen: "kuvittaja, ammatti keraamikko tai muotoilija, grafiikan tekijä tai maalaaja". Näitä ehdotuksia tuli lähes sitä mukaa kuin tuli heidän antamia kuvistunnin tehtäviäkin.
Minua itketti, kun jouduin hyvästelemään taiteellisen opinahjoni, toisen kotini Rovaniemen kuvataidekoulun päättötyönäyttelyni myötä, vuonna 2014. Tuntui, että liian iso ja tärkeä osa elämästäni jäi sinne. Niimpä piipahdin vielä vanhasta muistista lukioni hyppytunneilla aikaani viettämään kuvataidekoulun tiloihin. Se ei onneksi kuviskoulun rehtoria haitannut, liikaa ainakaan, hah.
Nyt oli aika antaa uusien tuulien puhaltaa ja taidemaailmassani jatkoa seurasi pian...
Oma järjestelmäkamera
Aloitin valokuvaus harrastuksen ensimmäisen oman kamerani myötä, joka oli pitkään pieni Canonin digipokkari. Oli onnen päiväni, kun pikkukamera päivittyi ensimmäiseen omaan järjestelmäkameraan! Siitä lähtien aloin aktiivisesti kerryttää osaamistani myös tällä osa-alueella. Osallistuin valokuvauskursseihin ja kuvasin vapaa-ajallani keskittyen erityisesti muotokuvaukseen miljöössä. Silloin alkoi muotoutua visioni erilasten persoonien tarinallisesta kerronnasta, valokuvien kautta.
Pohdin pitkin päivää millaisia piirteitä ystävissäni oli ja pyrin ilmaisemaan niitä mahdollisimman näyttävästi valokuvissa. Toisinaan lavastimme fiktiivisiä hahmoja kuvitelmieni mukaisiin ympäristöihin. Yksi näistä oli esimerkiksi "Kleopatra aavikolla"... Rakas ystäväni muuntui aavikon kuningattareksi yhdellä kotiseutuni hiekkarannalla ja lopputuloksena oli kuva, josta moni ihasteli ystäväni kauneutta sekä ihmetteli että "onko tuo todella otettu lapissa?".
Uuden idean kipinä leijaili jo mielessäni yleensä viimeistään silloin, kun editoin edellisen kuvauksen otoksia. Innostukseni leveli ilmeni varmasti kiihkoisasta puhetyylistäni, kun esitelmöin ideaani valokuvamalleilleni. Ida ja Veera olivat malleja parhaimmasta päästä, kun he lähes poikkeuksetta lähtivät mukaan ehdotuksiini ♥
Kuvausten valmistelut meni yleensä siten, että sovimme jo etukäteen puhelimessa, että millaiset vaatteet naapurini Ida ja Veera pukisivat päälleen. Ennen kuvauksia viimeistelin näiden vakio mallieni lookit meikaten ja tehden heidän hiuksiinsa kampaukset. Tykkäsin todella paljon nähdä, kuinka iloisiksi hekin tulivat onnistuneista kuvista.
Innokas ja intohimoinen valokuvaus antoi iloa, mutta samalla se kasvatti. Opin tekemään pikkutarkkaa yhteistyötä ja toisinaan kohtaamaan pettymyksiä eri ihmisten kanssa. Löysin siitä kaikesta hienouden.
Ammattimaisen valokuvauskalustoni myötä olen toteuttanut virallisemmin valokuvauskeikkoja, kuten esimerkiksi harrastuskuvauksia ja muoto- sekä valmistujaiskuvauksia miljöössä. Pyrin nykyään ilmaisemaan persoonien lisäksi tunnelmaa, joka mielestäni vahvistaa tarinan merkitystä ja tekee valokuvista koskettavia sekä mukaansa tempaavia. Minulle tärkeää on, että kuvat tavoittavat tuntoaistit ja ovat siten "ikuisia". Ja tietenkin hetket kuvaustilanteessakin ovat arvokkaita.
Teen töitä sen eteen, että saan jatkaa luomista tulevaisuudessakin (yhdessä ja yksin) sillä se tuo hirveen paljon sisältöä minun elämääni. Tasapainottaakseni pohtijan mieltäni kokkaan ja harrastan liikuntaa vapaa-ajallani säännöllisesti. Rakastan juosta pitkää matkaa hiki hatussa ja viihdyn kirpeinä pakkaspäivinä kuntosalilla. Näistä aiheista kuitenkin myöhemmin lisää omassa artikkelissaan.
Toivottavasti tykkäsitte postauksesta. Omasta puolestani oli mukava palata ajassa taaksepäin ja jakaa paloja omalta polultani. Ehkä siinä on muruja innoittamaan myös sinua jatkamaan sen asian parissa, josta tunnet saavasi jotain merkittävää. Vielä joku päivä myös saavutat sen ♥ Tsemppiä!
Nähdään, hei hei