Sunnuntai saapui tavanomaistakin haaleampana. Sadepäivä. Katson tietä. Ohitse ajavat autot leipoivat vettä sen päällä aika ajoin. Ikkunani rajaa ilottoman roiskinnan valkoisin kehyksin. Luonto taltioi surumielisen kuvaelman, joka saa minut liikuttumaan. Taas. Ajattelen tien toisella puolella olevia syreenipensaita. Viime viikolla niiden violetti edusti voimaa ja ylellisyyttä. Tänään niiden vihreää lehdistöä kruunasivat kärventyneet rangat. Viikonloppukko niistä voiman otti? Luonto myötäeli kanssani viikon viimeisen päivän aiheita. Selvästikin.
[ jatkuu postauksen lopussa... ]
Hailuoto ja kesäseikkailu
Luku 1
Istuskelin apukuskin paikalla ja kuikuilin takapenkin ikkunasta juuri ohitettua maatalon tonttia. Pitkässä heinikossa viilettävät lehmät kaappasivat huomioni hetkeksi. Tietenkin. Auton sisällä oli sopivasta menevä ilma, mutta konepellin päällä olisi paistanut vaikka kananmunan. Sanoin: "Nyt kyllä tuntuu todelliselta kesältä", kun keskitin ajatukseni takaisin reissuumme, joka oli saanut alkunsa hetki sitten. Suuntasimme Kempeleeseen. Aikaisen lähdön ja yhden välipysähdyksen ansiosta olimme perillä hyvissä ajoin.
Tunnelma oli niin kuin suomalaisella aattona. Kokonainen perjantai vielä edessä.
Majapaikkamme oli vanhan tuoksuisessa mutta tavallaan tunnelmallisessa Hotelli Pohjankievarissa. Kyllä se taipui matkalaisen tarpeisiin, jos sen osasi kohdata niin kuin jännittävän seikkailun. Seikkailija vaistomme heräsivät.
Luku 2
Seuraava kohde siinti silmissämme: Emme kuitenkaan nähneet Oulunsalon lauttasataman nokkaa täysin, koska edessämme oli autoja pitkäksi vanaksi. Sammutimme auton kuten muutkin, ja tulimme ulos nuuhkimaan meri-ilmaa sen aikaa kun odottelimme saapuvaa lauttaa.
Piipahdimme pienessä Riutunkarin kahvilassa, siinä ihan sataman vieressä. Sieltä sai vastapaistetun pallomunkin hintaan 0,50€/kpl. Kahvia maksoi myös 0,50€. Aika lennähti tuulimyllyn tuhahduksessa, lämpöisessä paikassa terassilla.
Nousimme nyt Meriluodon kyytiin. Kohta pintaan nousivat lautta muistoni ala-asteajoilta. Tässä on jotain tuttua. Meriluoto suhisi päättäväisesti Hailuodon lauttasatamaa kohti, ja tuuli tempoi hiuksiani toden teolla. Katselin ympärilleni ja viehätyin keltaisesta teräksestä ja terävistä muodoista. Hämähäkinseitit koristivat lautan nurkkia, kuten koristivat kotikyläni entisen lossin. Pienenä saatoin seurata hämähäkin taistelua hurjaa ilmavirtaa vastaan koko lossimatkan. Niin vain, ei yksikään hämähäkki pudonnut seitiltään.
Ohitsemme ajoi pian toinen lautta, jonka perästä seuraavat aallot kolahti meidän lautan kylkeen sellaisella vauhdilla, että osa matkalaisista kastui. Äänekäs kiljaisu käänsi kaikkien päät. Kesä sen kuivaa, jos meri sinut kastelee.
Me seurasimme lokin lentoa valppaana. "Osaisinpa joskus lentää noin", sanoi Shehrman, joka oli haltioissaan – samoin minä – linnun keinuttelusta ilmavirrassa, aivan lauttamme kannoilla. Me laskettiin, että sen tarvitsi huiskuttaa siipiään vain muutamia kertoja pysyäkseen tuulen päällä. Lokki ilotteli vauhdin hurmassa. Sillä ei ollut aikomusta hypätä kyytiin.
Luku 3
Laskin oman siipeni auton ikkunasta, kun ajoimme saaren kiemuraista ja kapeaa päätietä pitkin. Ilma puski sormieni välistä 80 kilometrin tuntivauhtia eikä tuntunut lainkaan kylmältä.
Me oltiin ilmeisesti "niin lomalla", että emme sen vuoksi raaskineet katsoa karttaa, kunnes auto ryskytti soraisella – entistäkin pienemmällä – tiellä. Samassa pieni saari tuntui kuviteltua suuremmalta. "Nyt meni bensat ihan hukkaan", Shehram tuskaili. Minusta tuntui, että seikkailu uudessa kohteessa vaatinee aina harharetkensä. Joskus niiden tekemisessä piilee yllättäviä hyötyjä. Voi törmätä tyystin odottamattomaan, kun haahuilee jossain laitamilla.
Hailuoto piti sisällään maatiloja, useita putiikkeja ja kesäkahviloita, mutta asukkaat jäävät alle tuhannen. Emme osanneet kuvitella, millaista siellä olisi talvella. Varmaan todella hiljaista ilman kesälomailijoita.
Palasimme takaisin päätielle, ja kartan avulla löysimme lopultakin määränpäämme.
Olen kuvitellut, kuinka meri huokailee taustalla, kun kävelee kivien ja heinien välissä pitkin rantaviivaa. Sitten olen kuvitellut laiturin lankkujen narinan ja niiden kuluneet osat. Laineet vasten laituria keinuttavat venettä niin, että välillä kuuluu kumea kolahdus. Taustalla ovat punamullan peittoiset majat.
Marjaniemen majakka, sen kaikessa ylhäisyydessään, teki minuun suuren vaikutuksen. Sitä en ollut osannut kuvitella. Merivesi houkutteli, varsinkin Shehramia. Hetken mietin, oliko taru seireeneistä totta. Lokkien huuto oli kuin hälytys. Ehkä ne kantelivat tulostamme.
Eväät maistuivat, vaikka lämpö oli niitä hipaissut. Tapani mukaan luettelin maan ja taivaan väliltä kaiken sen mitä näin ympärilläni. Ja meidän eväspaikkamme olikin oikein aitiopaikalla. Laiturin nokasta näki Marjaniemen laajakuvana. Shehram istui vieressäni ja haukkoi eväspatonkia samaan tahtiin kun puhuin.
Luku 4
Ampiainen hätisti meidät mereen. Pakenimme ainakin 15 metriä rannasta, kunnes kiusallinen pörinä kaikkosi. Meidän olisi täytynyt joka tapauksessa hidastaa nyt, sillä tiellämme oli esteitä. Tästä lähtien suotuisaa uintipaikkaa sai etsiä tarkkana, sillä pinnan alla lymyili kiviä.
Minusta oli hauskaa edetä rauhallisesti ja harkituin askelin, mutta Shehram olisi paljon mieluummin vain säntäillyt vedessä. Toisinaan liika varominen tappaa Shehramin ilon. Nyt se oli jo alkanut tukahduttaa sitä. Minulla oli kuulemma etulyöntiasema, kun lapsuuteni olin totutellut uimaan "täydellisessä kivikasassa". Suunnistin Shehramin edellä ja kannustin malttamaan. Mutta ymmärrän, että on vaikeaa nähdä miten kaunis taivas on, jos täytyy kokoajan katsoa minne jalkansa asettaa. Sanoitin maisemasta niin viehättävän kuin osasin, ja toivoin että toinen näkisi saman kuin minä. Mutta Shehram tarpoi yhä vaarallisilla vesillä. Lopultakin löysin kivettömän väylän tarpeeksi syvälle, jotta pystyi uimaan. "Katso täällä on hyvin tilaa uida eikä ole yhtään kiviä!", sanoin ja sujahdin polskimaan.
No sitten meni aurinko pilveen – sitä seurasi koleus. "Ihan hyvä, että ei olla kokoajan suorassa auringonpaisteessa, niin ei tule auringonpistosta... Kun meillä kummallakaan ei ole hattua suojana", sanoin. Shehramilla ei ollut edes hiuksia. Se muistutti minua pian alkavasta armeijasta. Olin huojentunut, kun hetken kuluttua aurinko kurkisti jälleen pilven takaa. Jäimme vielä hetkeksi – turvallisille vesille.
Luku 5
Lokkien huutelu oli vaiennut. Mietiskelin, olivatko seireenit tyytyväisiä. Pyristelin bikineistäni takaisin kuiviin vaatteisiin. Shehram oli jo valmis lähtöön.
Viime hetken löytöni oli merinätkelmä, joka kukki kauniin sinisenä rantaheinikossa. Keräsin yhden mukaani, jotta voin laittaa sen leikekirjani sivulle. Yritimme ehtiä klo 21 lähtevään lauttaan, mutta epäonnistuimme siinä reilusti. Niinpä haimme kaupasta iltapalaa ja ajelimme kaikessa rauhassa satama-alueelle.
Seuraavan lautan lähtöön oli vajaa tunti aikaa, joten pistäydyimme Hailuodon sataman matkailutoimistossa. Paikka oli kuin suoraan joltain menneeltä vuosikymmeneltä, ja se pursusi meriaiheisia yksityiskohtia. Postikortit olivat myös ikivanhan tuntuisia. Selailimme niitä niin hartaasti, että paikan pitäjä kysyi meiltä huvittuneena: "Löytyykö sieltä sopivia?" Sitten hän tuli auttamaan etsinnässä.
Ilta oli tyyni ja aurinko alkoi tehdä laskuaan horisonttiin. Vanha vahtikoira kävi loikoilemaan ovensuuhun. Hyppäsin sen yli, kun vein kortin matkailutoimiston postilaatikkoon.
Taivaan kauniit purppurat sävyt saattelivat meidät Merisillan kyytiin. Se toi hiljalleen takaisin Oulunsalon satamaan.
[ ... ]
Nukuin viime yönä väsynyttä unta. Tavallisesti se pitää hyvän huolen huomisesta.
Mutta oikeasti, mikä voisi tehdä tästä päivästä paremman? Syreenit tunsivat sen yhtä hyvin kuin minäkin: Nyt ei ole juuri mitään tehtävissä. Aika on mennyt ja niin olet sinäkin. Olisiko aika palata äidin puutarhaan? – Kun siellä kukoistaa koko kesän.
Pilvet painavat täällä, missä on ikävä ja kesämme on jo ohi.