Hei
Täältä koti- ja koulurintamalta kuuluu hyvää, hyväntahtoista taistelua yhteisen vapaa-ajan löytymisestä. On vuoden viimeinen sesonki. Se kiitää kiireissään ja on tempaissut syöveriinsä töiden merkeissä sekä niin myös armottomaan loppukiriin opintojen parissa – toisaalla Shehramin ja toisaalla minut.
Ymmärrätte varmasti (kokemuksesta minäkin) mitä sesonki tarkoittaa joulupukin maassa työtä tekevälle. Sehän (voi) tarkoittaa: työtä, työtä, työtä. On kertakaikkiaan hassua, että nyt muistan mitä Shehram joskus kauan aikaa sitten tuumasi ääneen... Että hänen kotimaassaan tavataan sanoa että perheen tytöt mieltyvät miehissä niihin ominaisuuksiin mitä heidän omalla isällä on. Kertakaikkiaan hassua ja onko se nyt vielä tottakin. Ihana jouluaatto oli peittyä työkenkien tomuun (kuka nyt ei super ahkeraa ottaisi... minäkin sen voin kai sanoa hih, niin että tosielämän supermies on kai aina super työmies), mutta onnellisesti saatiin lopulta soviteltua aaton iltapäivä vapaaksi. Työn sankari pelasti minunkin joulun!
Kuukauden takaa tunnen olkapäätäni kolkuttavat eräpäivät jo melkein tuttavallisesti. Mutta ei tietokoneen ääressä istuminen – sekään – edes toistojen perään leikiksi muutu, koska minäkin suhtaudun (päätoimisena opiskelijana) sitoutuen ja vakavasti, niin että päivät venähtää huomaamatta – ja minäkin siinä sivussa, kun istun tuhannen solmussa nahkaisella baarijakkarallani. Niskat ei kiitä, mutta kuittaa ainakin.
Muutaman etapin (siis palautuksen) verran olen edennyt, ja sain niistä onnellisesti paremmat tulokset, mitä vaatimattomuuksissani ja varsinkaan itseluottamukseni kautta uskalsin toivoa. Hitaasti – mutta varmasti – sain täydet pisteet!? Nyt voin sanoa, että trapetsitaiteiluni on ollut sen arvoista. Ja myönnän, että kiinnostuin erityispedagogiikasta aika paljon. Näinollen yritän ottaa kaiken irti itsestäni ja nauttia vielä viimeisenkin tehtävän tekemisestä, ennen kuin irtaudun omatekoisesta pinteestäni ansaittuun joululomamoodiin.
Joulupäiväkirjaan muistoja – sellaisia, joista muistan myös aamut
Luku 1
Kotioloissani olen tehnyt jonkin verran jouluvalmisteluja, mutta monta juttua on vielä haaveen tasolla. On hieman synkkämielistä sanoa, mutta minusta tuntuu, että tänä vuonna juuri minun kotiini ei saavu joulun kultainen henki, sen koko potentiaalissaan – ei jouluelokuvien, -ohjelmien, tai -musiikin kautta eikä ikkunan joulutähdenkään valosta. Annas piparkakut ja Fazerin tummasuklaa konvehdit odottaa pöydällä kulhoissa, että ne oman käteni kautta siitä pikkuhiljaa vähenevät. Tänä jouluna minun kotini on todellakin vain minun kotini. Siellä on siistiä ja hämärää kahden kynttilän ja joulutähden valossa – iltaisin. Kaikki äänet, tuoksut ja maut vaatisivat enemmän läsnäoloa, jotta niistä olisi joulukodin aineksiksi, jos minulta kysytään.
Olen silti kaikesta, mikä jouluun liittyy, yhtä innoissani ja inspiroitunut kuten aina ennenkin, sillä tapaan joulumieltä paljon kotini ulkopuolella – ystävieni kanssa ja korukaupassa, jossa työskentelen jo toista vuotta. Minä olen sellainen haaveilija. Saatoin hymyillä koko työpäivän siksi, kun päivän ekaksi asiakkaaksi sattui vanha pappa – herrasmies (isolla H:lla) – joka oikein pörröistä hattuaan nostaen kumarsi ja kiitti "niin" hyvästä palvelusta. Mutta voi, he kaikki muutkin liikkeellä olijat; niin joulumielellä ♡
Luku 2
Olen ajatellut jouluperinteitä, joita on kuulunut meidän perheen keskeisiin ihanimpiin jouluihin, ja koitin myös herätellä mielessäni niitä kysymyksiä, jotka ajan saatossa osittain hautautuivat hieman rutiininomaisen todellisuuden alle. Mitä kaikkea voisi olla unelmieni joulu ja jouluaatto? Mitä kaikkea voisikaan tehdä? Mahdollisuuksia on varmasti taivaan rajoihin asti, jos sallii itselleen luvan katsoa maailmaa joulun verran satumaisempana. Olen kuunnellut haltioissani jouluisia tarinoita paikkakunnalla vierailevista turisteista. Shehram kertoi kuinka erään perheen tunnelma nousi aivan taksin kattoon, kun hän kyyditsi heitä kohti napapiiriä kauniiden katulamppujen valossa. Ne katulamput saivat aiempaakin hohdokkaamman muodon lasten ja heidän vanhempiensa huokailusta. "Se taksi ajoi silloin jossain satumaassa ja minäkin näin sen". Niinpä mekin käytiin vielä kahdestaan ajelulla, yön pimeässä, sillä samaisella tiellä. Näky oli tosiaankin hyvin kaunis – varsinkin kun auton ajovalot sammutti.
Äskettäin kauppareissullani pysähdyin väistääkseni toisiaan jahtaavia pikkulapsia, jotka olivat tulleet jostain kaukaa merten takaa siihen lumen valkealle tielle juoksemaan. Kuvittelin heidän taustatarinansa seuraavasti: He olivat ottaneet vauhtia toiselta mantereelta asti, heidän mielensä oli ladattu jännittävillä odotuksilla, ja nyt kaikki se energia sai purkautua, suhahtaen oikein vauhdikkaasti minunkin ohitseni. Tien laidassa heidän vanhempansa seisoivat tiiviisti vierekkäin ja tähyilivät taivaalle – ehkä lumisateen tai revontulten toivossa. Taivaan merkit olivat vain sakean pilviset, mutta tilanne näytti silti todella onnelliselta. Se oli sellainen onnekas kupla, jonka vierestä minä ja muut suomalaiset kävelimme mennessämme kauppaan – tai jonnekin.
[ jatkuu... ]
[ ... ]
Minunkin unelmajouluni on jotain satumaista. Toivon sen olevan vähän vähemmän itsekseen olemista ja enemmän jaettuja kokemuksia. Meidän perheen keskeiset joulun hetket ovat tavallisesti huipussaan aaton iltana. Sitä ennen navigoimme omien päidemme muotoisilla saarilla – suurimmaksi osaksi. Iltaan painottuvat perinteet, kuten joulusauna, lahjojen jakaminen ja avaaminen sekä herkuttelu ovat varmasti ja muuttumattomasti joulun kohokohta, mutta siskoni kanssa jaettiin äsken sama hämmentävä kokemus siitä, että aamuun ja päivään ei juuri liity mitään yhteistä. Aamusta alkavat tv-ohjelmatkin toistavat itseään, kun ne joka vuosi katsoo (paitsi Lumiukko, jonka katson edelleen mielelläni). Haaveilen uusista jouluperinteistä yhdessä rakkaiden kanssa – siis sellaisista, joista muistan jouluaaton aamut ja päivätkin, kuten siskoni sanoi.
Näen mielessäni kuvia meidän perheestä ja meidän kodista, jonka joulupuku on kuin satukirjan kuvituksesta. Piha on lumen valkoinen ja lunta satelee hiljaa lisää. Yhteinen kävelyretki kylän tietä pitkin johdattaa satumaisen kauniin luonnon keskelle, josta saa hienoja valokuvia ja kerätyksi kivan jouluoksan, jonka kotona voi yhdessä koristella.
Nämä haaveet ovat minulle merkki siitä, että uskon – tai luotan – tulevaisuuteen; näin on ihan kiva huomata joulun alla ♡
Luku 3
Päätin jatkaa viime vuodesta alkanutta joulukorttiperinnettäni, koska sen myötä yksinkin kotonaan saattoi pikkuisen fiilistellä joulua ja sen odotusta. Mietiskelin jokaista kortin saajaa ja vuoden sisään mahtuneita kohtaamisia heidän kanssaan. Kun tarpeeksi pitkään seikkailin menneessä, kasvoi sitä mukaa kortin saajien määrä suuremmaksi kuin viime vuonna. Aika hauska – ja ihanaakin näin jälkeenpäin ajateltuna – että vuosi antoi taas enemmän, mitä viimeksi lokakuun hädässä laskeskelin. Se kasvatti tilaa sydämessä.
Iltaisin oli sopiva hetki aina sen perään, kun minulle koulutöiden jälkeen jäi jonkin verran aikaa, ennen Shehramin työpäivän päätettä. Ensimmäisenä iltana tein hahmotelmia luonnoskirjaan. Huomasin, että sen sivut olivat ehtyneet niin kuin tämän vuoden päivät, niin että tunsin takakannen saumat jo paperin läpi. Täysin samanlainen (mustakantinen) uusi luonnoskirja ja sen kaikki puhtaat sivut odottaa aikaansa sänkyni sisään kätkeytyvässä suuressa säilytystilassa. Liekö sen avaus minulle vielä juhlavampi kuin uuden vuoden? Tiedättehän, kun minä en yleensä kärsi puhtaan paperin kammosta; päin vastoin. Hih
Hahmotelmien jälkeen, siveltimen huiskeen ja mustekynän perästä syntyivät valmiit kuvitukset; tälläkin kertaa lempi sopuleistani. Loppujen lopuksi tein käsityönä joulukortteja vinon pinon. Ne ovat kaikki taas vähän erilaisia, koska halusin antaa jokaiselle erityisen joulukortin.
Voit myös katsoa tästä postauksen viime vuoden joulukortti projektista.
Nyt iso kiitos, kun luit postauksen ♡ Enää neljä yötä jouluaattoon. Toivon jokaiselle lukijalleni joulun valoa ja lämpöä talven pakkasiin.